Camilla Läckberg – Noita

Noita on ruotsalaisen menestysdekkaristin kymmenes Fjällbacka-sarjan osa. Olen lukenut tähän mennessä muut sarjan osat, Majakanvartijaa lukuun ottamatta. Lukukokemusten perusteella täytyy sanoa että Läckbergin kirjojen taso on vähintäänkin vaihteleva. Parhaimmillaan dekkarit ovat yllätysten täyttämää jännitystä ja huonoimmillaan yllättävän väkisin väännettyä hutaistun oloista höttöä. Sarjasta vakuuttavimmat teokset ovat olet Leijonankesyttäjä ja Kivenhakkaaja. Toistaiseksi pohjanoteerauksena pidän Pahanilmanlintua ja valitettavasti myös tätä uusinta Noitaa. Eivät nekään kauttaaltaan huonoja olleet, sarjan hyviin verrattuna vain liian huonoja.

Mitä ongelmia Noidassa sitten mielestäni on. Ensimmäinen pulma on kirjan liiallinen pituus, 687 sivua. Pituus ei kuitenkaan ole varsinainen ongelma vaan se, että materiaalia on juoneen nähden on yksinkertaisesti liikaa. Henkilöhahmoja on tuupattu mukaan sellainen määrä, että niissä on vaikea pysyä perässä. Lisäksi mukaan on täytynyt saada poliittinen kannanotto, mikä ei täysin toimi ja tuntuu hyvinkin päälleliimatulta. Kirjojen punaisena lankana toimivan Patrickin ja Eerikan elämään ei pystytä keskittymään tarpeeksi, vaan se näyttäytyy tässä kirjassa lähinnä ylimääräisenä sivujuonteena. Tämä mielestäni eroaa dekkaristin aikaisempiin kirjoihin.

Kirjan varsinainen rikosjuoni sen sijaan on mielenkiintoinen ja itselleni ainakin loppuratkaisultaan yllättävä. Jotenkin kuitenkin läckbergin kirjoissa loppuratkaisua pimitetään aina pitkään ja sitten se vain tuodaan ilmi todeten, joka tuo olon että ”Tässäkö se nyt oli””. Historia osuudet toimivat yleensä aina limittyen nykyiseen, mutta tässä kirjassa niiden yhteys ei ehkä ollut niin selkeä tai loppuun ajateltu kuin aiemmin.

Mistä kirja sitten kertoo:

Fkällbackassa katoaa nelivuotias tyttö, tapauksella vaikuttaa olevan selkeä yhteys kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneeseen nelivuotiaan tytön murhaan. Murhan tuolloin tunnustaneet kolmitoistavuotiaiden tyttöjen syyllisyys on sittemmin näyttäytynyt epävarmalle. Nyt toinen tytöistä, menestynyt näyttelijä, on palannut paikkakunnalle. Onko hänellä osansa katoamistapaukseen?

”Siksi hänen oli pakko kerätä mahdollisimman paljon tietoa kuvan tytöistä. Keitä Maria ja Helen olivat? Millaisessa ympäristössä he olivat kasvaneet? Erica ei aikonut tyytyä siihen, mikä näkyi ulospäin, vaan häntä kiinnosti vähintään yhtä paljon se, mitä oli tapahtunut suljettujen ovien takana. Minkälaisia arvoja perheissä vaalittiin? Kohdeltiinko tyttöjä hyvin vai huonosti? Mitä he olivat oppineet elämästä ennen karmeaa kohtalonpäivää vuonna 1985?”

Kirjassa on mukana tietenkin Patrickin ja Erican perheen lisäksi Tanumin poliisiaseman väki, sekä Patrikin äiti, jonka polttarit ja häät on sisällytetty näihin reiluun kuuteensataan sivuun. Uusia henkilöitä esitellään läkähdyttävällä tahdilla ja rikosten syyllinen pysyy piilossa kirjan loppumetreille saakka. Erica on juonessa mukana senkin puolesta, että hän ajankohtaisesti kirjoittaa kirjaa 30 vuotta sitten tapahtuneesta Stellan murhasta.

Camillan käyttämät maneerit, kuten ”jokin kohta tässä asiassa vaivasi henkilöä, mutta hän ei tavoita mikä” ja Mellbergin hölmöilyt ärsyttävät, mutta toisaalta niiden ymmärtää myös kuuluvan konseptiin. Toki Mellbergin kehitykseenkin toivoisi kirjailijan panostavan.

Kirja: Noita

Alkuperäinen nimi: Häxan

Kirjoittaja: Camilla Läckberg

Julkaistu: Gummerus kustannus, 2017

Suomentaja: Outi Menna

Sivumäärä: 687

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *